Jouluterveiset

"En etsi valtaa loistoa, en kaipaa kultaakaan,
mä pyydän taivaan valoa ja rauhaa päälle maan"
Hyvää joulua ja onnekasta uutta vuotta!



Suuntaan lähipäivinä joulun viettoon karjalan laulumaille. Koska atk-aika ei ole vielä yltänyt sikäläiseen olinpaikkaani, niin uusia blogipäivityksiä on luvassa seuraavan kerran ensi vuoden puolella. Joten... so long my friends!

Elämänmuutoksia

Päivittäinen toimintasäteeni Kotkassa laajeni tänään kertaheitolla usealla kilometrillä. Työpaikka nimittäin muutti Mussaloon suomeksi sanottuna keskelle-ei-paljon-mitään. Noh, vettä on joka puolella ja omakotitaloja, k-kauppakin jonkun matkan päässä. Vähän korpeaa, kun ennen oli töihin kymmenen minuutin kävelymatka ja kaikki palvelut äärellään, mutta eiköhän tähänkin totuta. Kotoa tänne on noin viisi kilometriä. En ole oikein päässyt vielä itseni kanssa yhteisymmärrykseen, miten meinaan kulkea työmatkat, mutta ehkä ensin kokeilen julkista liikennettä. Kunhan saan hankituksi uuden polkupyörän, niin paremmilla keleillä voisi myös pyöräillä. Tarpeen mukaan pitää sitten autoilla, kun täältä ei lähdetä työ- tai muille asioille noin vain.

Voi tätä onnea...

... kun saatiin Kotkaan Sedu Koskisen Onnela. Aiemmin Kotkan yökerhoelämä on ollut lähinnä hotelli Seurahuoneen ravintolamaailman varassa, mutta marraskuussa tänne avattiin siis Onnela.
Koska kyseinen viihdekeskus sijaitsee työpaikkani alakerrassa ja jouduimme kärsimään remontointimetelistä koko syksyn ajan, Sedu ystävällisesti antoi ilmaisia sisäänpääsy- ja juomalippuja. Näin ollen tarjosin itselleni ja kaverilleni viime lauantaina illan tuossa onnen tähtitaivaassa. Ja hauskaa oli! Täytyy sanoa, että tyyli on astetta vapaampi kuin Helsingin vastaavissa paikoissa. Lauloin elämäni ensimmäistä kertaa karaokea :) (Jos joku nyt ihmettelee, miten kerkesin samana iltana käydä kirkossakin, niin kaverini esiintyi yhdessä konsertissa, joten otettiin sieltä vauhtia)

Voin myös kertoa, että työpaikan pikkujoulureissuni kesti sunnuntai iltapäivästä klo 14 aina viime yönä kello puoli kahteen (tiistai-päivää). Asia selittyy ehkä sillä, että tässä ajassa ehdin matkustaa Kotkasta Maarianhaminaan ja takaisin.

My favourite places

Suosikkipaikakseni Kotkassa näyttää muodostuneen hieman yllättäen Kotkan kirkko, mikäli suosituimmuutta mitataan käyntien lukumäärällä, ja jos työpaikkaa ja kotia ei lasketa mukaan. Kirkossa käyntini yleisyys ei kuitenkaan johdu hengellisestä heräämisestä, vaan siitä, että kuoro on harjoitellut sangen paljon kirkossa ja tänäänkin taas suuntaan kirkkoon kuoroharrastuksen merkeissä, nimittäin esiintymään Lucia-vesperissä. Lisäksi olen viime aikoina käynyt muutenkin muutamassa kirkossa pidetyssä konsertissa. Joten tuntuu aika vahvasti siltä, että olen viimeisen parin kuukauden parin aikana viettänyt kirkossa enemmän aikaa kuin milloinkaan elämässäni vastaavalla ajanjaksolla. Eikä tässä vielä kaikki, Kotkan kirkon lisäksi olen käynyt kerran myös Kymin kirkossa ja tiettävästi olen siellä jälleen ensi lauantai-iltana.

Huolestuneita lohduttanee tieto, että näillä näkymin saan kierteen katkaistuksi viimeistään vuodenvaihteen jälkeen.

Koskinen

Lainasin kirjastosta Kerkko Koskisen Agatha-levyn (big band & rumpettimusiikkia) ja sehän svengaa kuin hirvi! Suosittelen.

Ei muuten ollenkaan huonompi sanonta tuo "svengaa kuin hirvi". Katsokaapa vain, kuinka rytmikkäästi hirven takapää (hätätilassa näin joulun aikaan myös poro käy) keinahtelee, kun se jolkottelee menemään.

Kurjuuden kurjuus...

..minkälaisia säitä on pidellyt viime aikoina. En muista edes, milloin olisin viimeksi käynyt ulkoilemassa. Joko ei ole ollut aikaa tai sitten on ollut niin ikävä keli = sataa mitä tahansa lumen ja veden väliltä. Urheiluharrastukset ylipäätään on aika vähissä, kun uimassa ei voi nyt käydä kun sattui tuo aiemmin mainittu palovammautuminen, ja pilateskin jäi jo joulutauolle. En kyllä tykkää tuosta pilateksesta muutenkaan, mutta sitkeästi olen käynyt siellä kuitenkin. Aina siinä on sellaisia liikkeitä, että pitää olla jossain hankalassa asennossa paikallaan pitemmän aikaa ja tuntuu tosi pahalle. En osaa yhtään nauttia semmoisesta.

Kirjakuulumiset

Viimeisen kuukauden aikana olen lukenut Juha Itkosen Kohti (oli tosi hyvä). Eilen luin loppuun Antti Tuurin Kylmien kyytimies. Antti Tuuri -faniutenihan alkoi jo monta vuotta sitten, kun olin Kööpenhaminassa opiskelijavaihdossa. Kööpenhaminan kaupunginkirjastossa suomen kielen osastolla oli tarjolla kattava Antti Tuuri -kokoelma, niin eihän siinä muu auttanut kuin ruveta lukemaan. Tällaista Itä-Suomen kasvattia huvittaa suunnattomasti Pohjanmaan meno ja muutenkin Tuurin lakoninen tyyli on hyvin omanlaisensa. Koska kyseisellä kirjailijalla tuotantoa riittää, niin en enää millään voi muistaa, olenko varmasti lukenut kaiken. Eniten olen kuitenkin tykännyt Hakalan perheen vaiheista kertovasta sarjasta. Kylmien kyytimies oli tavallaan aika karmeaa luettavaa - kirjan päähenkilöhän joutuu Kansalaissotaan kuljettamaan taisteluissa menehtyneitä ruumiita. Hyvä kirja kuitenkin oli myös se.

Nyt luen Norman Mailerin Adolfin linnaa. Siinä pohditaan, oliko Adolf Hitler paha jo lapsena. Sekin vaikuttaa hyvälle, vaikka hämmentävää kun ei tiedä, miten paljon tarinasta perustuu ihan tosiasioihin ja mikä on kirjailijan keksintöä. Näkökulma on kuitenkin ihan hauska: kirjassa esiintyy välillä kertojaäänenä paholaisen kätyri, jolle on annettu tehtäväksi pikku-Adolfin "käännyttäminen". Kirjasta tulee mieleen elokuva Perikato, jossa on kuvattu Hitlerin viimeisiä päiviä Berliinin bunkkerissa. On helppoa ajatella Hitlerin kaltaisista ihmisistä, että he ovat läpeensä pahoja eivätkä oikeastaan ihmisiä ollenkaan, mutta eihän se todellisuudessa ihan niin mustavalkoista ole.

Hyvät ja huonot hetket

On toistaiseksi ollut aika tapahtumarikas viikonloppu. Perjantaina lähdin töiden jälkeen Helsinkiin juhliin ja tapaamaan kavereita. Oli hauskaa ja oikein mukava nähdä joitakin ihmisiä pitkästä aikaa ja joitakin vähän vähemmän pitkästä aikaa. Eilen sitten tulin takaisin Kotkaan kohtalaisen väsyneenä, mutta onnellisena.

Noh, tänä aamuna nousin uusin voimin uuteen päivään ja kuinkas kävikään. Heti ensimmäiseksi kaadoin kiehuvat teevedet reisille. Unenrippeet katosi silmistä siinä vaiheessa aika ripeästi. Noin tunnin kylmähoidon ja tuskaisten hetkien jälkeen tilanne ei näyttänyt edelleenkään kovin iloiselta, toisessa jalassa koko etu- ja sivureisi punaisena + noin kahden kämmenen kokoisella alueella rakkuloita. Toisen jalan osalta alkoi näyttää vähän paremmalta. Soitin sitten sairaanhoidon päivystykseen ja sieltä neuvottiin, että apteekista pitäisi käydä hakemassa apua. Lähdin yhdentoista maissa apteekkireissulle, kun se sairaanhoitaja sanoi, että apteekki aukeaisi kymmeneltä. Bonuksena tilanteeseen Kotkassa on vielä ulkoiluharrastusten kannalta melkoisen ikävä ilma...märkää lunta tupruttaa taivaan täydeltä ja tuulee. Ja eihän se apteekki auennutkaan kymmeneltä vaan klo 12, joten tulin sitten pitelemään ilmoja työpaikalle ja kirjoittamaan blogiin...Ei mene siis hukkaan tämäkään aika elämässä :)

Johtopäätökset: aina sattuu ja tapahtuu.

Kotkalaisia puheenaiheita

Täkäläisistä puheenaiheista saa hyvän kuvan lukemalla paikallisten sanomalehtien Kymen sanomien ja Ankkurin (ilmaisjakelulehti) tekstiviestipalstoja. Huono puoli on se, että yleensä niiden lukemisesta tulee vain pahalle päälle. Kaikesta sitä ihmiset jaksaakin valittaa ja huolta kantaa. Ja lehden palstahan on tunnetusti tehokkain tapa antaa rakentavaa palautetta naapureille tai muille yksilöitävissä oleville henkilöille.

Tässä muutamia kestoaiheita:

Kotkansaaren pysäköintiolot. Ilmeisesti joskus ennen hyvinä aikoina täällä ei ollut juuri laisinkaan maksullista pysäköintiä. Nyt torin ja kauppakeskuksen ympäristön katupaikat ovat tulleet maksulliseksi. Lisäksi kaupunki rakensi suurella rahalla maanalaisen toriparkin. Näiden toimenpiteiden johdosta näyttää ainakin tekstiviestipalstojen perusteella siltä, että vähintään puolet kotkalaisista boikotoi koko Kotkansaarta. Helsingin pysäköintioloihin tottuneena tätä on hieman vaikea ymmärtää, kun täällä ei tarvitse kävellä kuin yksi kadunväli torilta, niin saa pysäköidä jo ilmaiseksi ja harvoin on tullut eteen sellaista tilannetta, että ei löytyisi ilmaista parkkipaikkaa kohtuullisen matkan päästä (työpaikka kun sijaitsee tässä torin läheisyydessä, niin joutuu aina välillä tulemaan autolla töihin, jos pitää työn merkeissä tai muuten käydä jossain kauempana).

Torikahvila. Silloin kun muutin Kotkaan, toria uudistettiin ja koko tori oli evakossa Sibelius-puiston laitamilla Lehmuskujalla (mikä olikin tunnelmallinen paikka torille). Varsinaiselle torille rakennettiin kahvila, jota kutsutaan täällä "lasipalatsiksi" (mielestäni näyttää lähinnä metroasemalta). Vanha telttakahvila leiriytyi lasipalatsikahvilan kylkeen ja sitten kaupunki halusi pienentää sen tonttia, kun torilla on nyt rakennettu kahvila. Tästähän telttakahvilan toriparlamentti äkämystyi niin, että taas laitettiin suurin piirtein koko Kotkansaari boikottiin, adresseja koottiin, jne jne.

Maretarium ja tuleva merimuseo eli merikeskus Vellamo. Se on mielestäni aivan käsittämätöntä, että jurnutetaan siitä, että Kotkaan on rakennettu Maretarium ja merikeskus (rahan tuhlausta, eivät tule ikinä tuottamaan mitään). Siis minkä takia kukaan järkevä ihminen viitsisi tulla tänne, jos ei olisi mitään Maretariumin tai merimuseon kaltaisia nähtävyyksiä/muutakin tekemistä kaupungissa kuin seisoneen sumpin ryystäminen telttakahvilassa. Ja eiköhän em. kohteissa vierailevat samalla käytä rahaa johonkin muuhunkin kuin vain pääsylippuun ja muutenkin tuo eloa kaupunkiin. Lisäksi niissä tavataan järjestää erilaisia tilaisuuksia, joihin osallistuminen ei tekisi pahaa kenellekään.

Minä olen laittanut boikottiin tekstiviestipalstat.

(Kotkaa tuntemattomille muuten tiedoksi, että Kotkansaari on Kotkan keskusta ja on siis nimensä mukaisesti saari. Kotkassa on toinenkin keskusta eli Karhula. Kotka ja Karhula ovat ymmärtääkseni olleet ennen erillisiä kuntia.)

Se on historiaa ny

...nimittäin elämä Helsingissä (ainakin toistaiseksi, never say never). Asunto on myyty, työpaikalla käyty kahvittelemassa lähtökahvit. Olen siitä asti, kun muutin tänne Kotkaan, odotellut jonkinlaista ahdistusta iskeväksi muutoksesta ja entisen jättämisestä. Ensiksi ajattelin, että se tulee varmasti heti alkuunsa. Sitten kun sitä ei tullut, niin ajattelin, että ehkä sen takia, kun on kesä ja kaikkea mukavaa, ja ahdistus tulee sitten syksyllä, kun alkaa taas "arki". No ei sitä ahdistusta tullut syksylläkään. Sitten rupesin ajattelemaan, että ehkä ahdistus tulee sen jälkeen, kun myyn asunnon ja muutenkin poltan sillat takanani. Nyt sekin on tehty eikä ahdista vieläkään. Pelottavaa, että voikin näin kevyesti luopua entisestä elämästään...tai sitten eksistentiaalikriisi on vielä tulossa.

Vaikka tästä voisi ehkä vetää sen johtopäätöksen, että elämässä Helsingissä ei täytynyt olla paljoakaan hyvää, niin ei se nyt tietysti ihan niinkään ole. Työpaikan läksiäiskahveillakin ajattelin, että tapasin täällä ainakin monia mukavia ihmisiä ja tapahtui paljon kaikenlaista hauskaakin. Mutta aika aikaansa kutakin.

Tässä vielä iltahämyisiä & merellisiä tunnelmia Kotkasta viime lauantailta.

Oi muistatko vielä sen virren

Olin eilen sunnuntaina Samuli Edelmannin virsikonsertissa Kotkan kirkossa. Helsingissä tuskin olisin tullut menneeksi kyseiseen konserttiin, mutta täällä kun kulttuuririennot on vähän harvemmassa, niin kynnys lähteä johonkin ei ole niin korkealla. Mutta eipä kyllä harmittanutkaan, että menin tuohon konserttiin, vaikka virret nyt ei ehkä juuri olekaan se itselleni läheisin musiikin laji. Pääpiirteissään siis tykkäsin, monet sovitukset oli mielestäni kaikin puolin onnistuneita.

Musiikista puheen ollen mainos kaikille varmasti lukuisille Kotkan seudulla liikkuville lukijoilleni :) Ensi sunnuntaina klo 18.00 kannattaa ottaa tähtäin kohti Kotkan kirkkoa ja kuorokonserttia. (cotca on stage)

Kotkan tuttui

Se on hämmentävää täällä Kotkassa, kun ei hirveästi tunne ihmisiä, mutta silti yhtenään tulee tuttuja vastaan. Eli muistaa, että "tuo on töissä siinä kaupassa, tuon olen muuten vaan nähnyt monta kertaa, tuon olen tavannut töiden merkeissä, tuo asuu samalla kadulla" jne. Voisin kyllä kuvitella, että ahdistaisi, jos olisi asunut täällä koko ikänsä, kun ihmiset olisi nähneet sut ensin räkä poskella hiekkalaatikolla, sitten oksentamassa teini-ikäisenä perjantai-iltana, sitten tietäisivät just tarkalleen, keiden kaikkien kanssa sulla on joskus ollut sutinaa, etc etc. Ainakin itseäni ahdisti Joensuussa silloin nuorena, kun joka paikassa törmäsi tuttuihin. Nyt se on tietysti vähän eri asia, kun on jo varttuneempi ja elämä on noin pääpiirteissään aika harmaata, että eipä siinä kenellekään ole paljoa nähtävää. Mutta sisäinen rikkaushan se onkin kaikista tärkeintä =)

Kotkassa tuulee

...kylmästi. Tämä seikka muistui tänään raa'alla tavalla mieleeni, kun tulin takaisin Kotkaan sisämaan lempeämpien sääolojen ulottuvilta. Olin nimittäin viikonlopun Joensuussa ja matkan tarkoituksena oli mm. ristiäisiin osallistuminen. Minusta tuli ristittävän lapsen pakanakummi! Lapsi kyllä ristittiin ihan perinteisin menoin, mutta kun en pääse kummiksi kirkonkirjoihin. Vaadinkin täten tasapainon vuoksi jokaiselle lapselle lakisääteisen § pakanakummin.

Samalla tuli vietettyä isänpäivät, joita isä juhli vaihtamalla autooni talvirenkaat ja öljyt sekä pesemällä auton. Että onneksi olkoon vaan isälle. Veli ja veljen vaimokin olivat lauantaina lähteneet Kuopiosta tien päälle, joten tulipa nähtyä vielä niitäkin sitten. Kertakaikkisen tehokas reissu siis.

Olen tällä hetkellä lukuharrastuksen kanssa vähän hätää kärsimässä, kun olin varannut kirjastosta kolme kirjaa (Juha Itkonen: Kohti, Norman Mailer: Adolfin linna, Antti Tuuri: Kylmien kyytimies) ja nyt ne tuli kaikki yhtä aikaa. Notta mitenköhän ehdin lukea ne, kun viikon päästä pitäisi palauttaa ympäristötieteen kurssin essee (jota en ole aloittanut). Ja ensi viikolla töissäkin on deadline odottamassa. Ressiä pukkaa.

Burkhan takaa

Älysin klikata kommenttiosiosta cotca-profiiliani, niin olen näköjään määritellyt alakseni arkkitehtuurin ja alueeksi Afganistanin. Uskokoon ken tahtoo...

Pois omistavasta luokasta

Hiphei, asunto Helsingissä meni kaupaksi ja vielä hyvään hintaan ;) Nyt vaan sitten miettimään, mihin hassaan rahat. No joo... leikki sikseen. En oikein tiedä, pitäisikö ruveta katselemaan asuntoa täältä Kotkasta, vai mitä tässä tekisi. Vertailun vuoksi paikallisesta hintatasosta voi sanoa sen, että saisin Kotkansaarelta vastaavan asunnon alle puolella hinnalla siitä, millä nyt myin Helsingin asunnon. Tässä taas yksi syy muuttaa Helsingistä!

Sitä sun tätä

Kävin männä viikolla katsomassa elokuvan "Musta jää" ja sen myötä lähetän terveisiä kaikille merkittävissä sivurooleissa esiintyneille, jotka tunnen! Kaikissa joukkokohtauksissa tähyilin vain taustajoukkoja itse actionin seuraamisen sijaan ;)

Olen tässä pohtinut, että kuinkakohan moni oikeasti viitsii lukea näitä jorinoita, mutta itselleni tällä blogin pitämisellä on merkittävä henkistä hyvinvointia ylläpitävä tehtävä. Ensinnäkin on mukava jorista itsestä ja toiseksi kun olen nyt enemmän tai vähemmän erossa kavereista, niin on mukava ajatella, että joku kuitenkin lukee tätä ja sillä lailla pysyy mukana elämässäni.

Sitten kirjallisuuskatsaus: viimeisin lukukokemus oli Ian McEvanin Amsterdam. Olen lukenut samaisen kirjailijan muitakin kirjoja, ja niissä n hauskaa sellainen tietty lukijan huijaus. Esimerkiksi kirjassa "Ikuinen rakkaus" ei tiedä, onko mielenterveytensä menettänyt henkilö päähenkilö vai se henkilö, jonka päähenkilö katsoo vainoavan häntä. Tai ainakaan minä en tajunnut sitä vasta kuin lopussa. Amsterdamissa oli vähän samantapainen, mutta kuitenkin erilainen asetelma. Siinä kaksi ihmistä tekee sopimuksen, joka sitten toteutuukin tilanteessa, jota sopimusta solmittaessa tuskin kumpikaan tarkoitti. Suosittelen! Ja sopii myös niille, jotka ei jaksa lukea paksuja kirjoja.

Lukulistassani tällä hetkellä on "maailmanlaajuiset ympäristöongelmat", jota en lue pelkkää valveutuneisuuttani, vaan siksi, että rupesin suorittamaan ympäristötieteen perusopintoja. Välillä kyllä kyselen itseltäni, että miksi ihmeessä sain taas päähäni opiskella jotain, kun sitten pitää oikeasti tehdä työtäkin sen eteen. Onneksi on kuitenkin mielenkiintoinen aihe.

Normiviikonloppu

Viime viikonloppu oli normiviikonloppu. Normiviikonloppu on sellainen viikonloppu, kun ei tapahdu mitään ihmeempää. Tehdään kodinhoidollisia ja ravitsemuksellisia toimenpiteitä, käydään kaupassa, katsotaan televisiota, luetaan kirjoja, kuunnellaan musiikkia. Jos on hyvä ilma, voi käydä kävelylenkillä. Huonommilla ilmoilla voi käydä uimahallissa. Ja tietenkin niin normiviikonloppuun kuin muihinkin viikonloppuihin kuuluu joka sunnuntainen direktiivipuhelu kaverini S:n kanssa.

Haluaisin muuten tässä yhteydessä selventää käsitteiden ”ystävä” ja ”kaveri” eroa. (päätetty yhdessä edellä mainitun kaveri S:n kanssa) Yleisesti ottaen joku voisi erehtyä pitämään ”ystävä”-kategoriaa parempana kategoriana kuin ”kaveri”-kategoriaa. Näin ei kuitenkaan missään tapauksessa ole. Ystävät ovat sellaisia ihmisiä, jotka ovat kohtuullisen hyviä tuttuja, siis enemmän kuin tuttavia, mutta joiden seurassa pitää kuitenkin vähän skarpata. ”Ystävä”-kategoriassa on vielä pahamaineinen alakategoria ”ystäväperhe"-kategoria. Sinne jos joutuu, niin vähän on toivoa päästä enää ”kaveri”-kategoriaan. ”Kaveri”-kategoriaan kuuluvien ihmisten kanssa sen sijaan voi olla vapaasti oma itsensä, mikä pahimmillaan tarkoittaa sitä, että kaveri menee itse nukkumaan ja laittaa kylään tulleen kaverin katsomaan Mr Bean –videota siksi aikaa. Ystävyys saattaisi sellaiseen kaatua, mutta kaveruus kestää =)

Vapaus koittaa

Tänään lähti postissa irtisanomisilmoitukseni Helsingin työpaikasta. Asuntokin tulee myyntiin lähipäivinä. Nyt ei enää palatakaan takaisin Helsinkiin niin vain...

Työtilanne on tällä hetkellä sen luontoinen, että mulla on työsopimus ensi vuoden alusta puoleksi vuodeksi yhteen projektiin, johon en kuitenkaan mitä luultavammin tee mitään. Työsopimus tehtiin sen takia, kun varsinaisen tulevan projektini rahoituspäätökset tulevat aikaisintaan joulukuussa ja virkavapaus Helsingin työpaikasta oli tämän vuoden loppuun, niin nyt tehdyn sopimuksen turvin pystyin hoitamaan suhteet kuntoon sinne päin. Varsinainen projektini kestääkin sitten kolme vuotta, että ainakin siksi aikaa on siis töitä tiedossa. Rahoitus tähän projektiin on kuitenkin käytännössä varma ja siihen on pidetty jo aloitusseminaarikin, mutta sen nimiin ei voi vielä palkata työntekijöitä, että sen takia tämä hiukan sekava tilanne.

Joku voisi pitää ehkä sekopäänä, kun irtisanoutuu vakituisesta työstä ja rupeaa tällaisiin epävarmoihin pätkähommiin, mutta eipä tuo loppujen lopuksi tehnyt yhtään kipeää ja luotan siihen, että kyllä tekevä aina töitä keksii. Muutenkin olo on kaiken kaikkiaan tosi vapautunut tällä hetkellä =)

Paikallistuntemusta

Viime viikonloppuna vihdoin ehdin aloittaa jo kauan suunnittelemani ”Kotkan kaupunginosat”-kiertueen. Lähdin liikkeelle idästä eli Sunilasta, Tiutisesta ja Suulisniemestä. Kotkan kaupungin nettisivujen mukaan Kotkan arkkitehtuuri on moni-ilmeistä, mutta että rakennukset kuitenkin solahtavat paikalleen. Mielenkiintoista.

Sunila on Alvar Aallon suunnittelmien pohjalta rakennettu lähiö. Sunilan kupeessa on Sunilan sellutehdas, jonka työntekijöitä silmällä pitäen Sunilaa on kai rakennettu. Vaikka onkin ollut kuuluisa ja tunnustettu arkkitehti asialla, niin Sunila ei kuitenkaan ole mikään suosittu asuinalue täällä Kotkassa. Asunnot ovat hyvin halpoja ja aika kulahtaneelta siellä näyttikin. Paikallinen baari sen edessä seisoskelleine miehineen näytti erittäin pelottavalta. En käynyt siellä yhdellä.

Tiutinen on taas ihan erityyppinen paikka. Se on saari, jonne pääsee kuitenkin tietä pitkin. Tiutinen on idyllistä puuomakotitaloaluetta (eivät ole halpoja ). Olo oli koko ajan sellainen kuin olisi jonkun takapihalla kävellyt. Yhdellä pihalla ollut mies tervehti ohi kävellessäni.


Tällaisia maisemia Kotkassa riittää melkein joka niemeen ja notkelmaan. Ja jos siinä ei ole tehdasta, niin sitten siinä on satama.

Toisaalta Kotkassa riittää myös tällaisia maisemia...

Tehtaan varjosta

Yritin paneutua kotkalaiseen sielunelämään lukemalla Toivo Pekkasen Tehtaan varjossa. Toivo Pekkanen on siis kotkalainen kirjailija ja Tehtaan varjossa sijoittuu Kotkaan. Kirja on julkaistu vuonna 1932 ja siinä katsotaan elämänmenoa nuoren ja köyhän tehdastyöläispojan silmin. Kirjan alku on varsin lohduton. Isä palaa kansalaissodan jälkeen vankileiriltä ja kuolee ensimmäisen kotona nautitun aterian jälkeen, kun vatsa ei kestä ruokaa.

En kyllä erityisemmin tunnistanut Kotkaa tuosta kirjasta ja on tunnustettava, että koko kirjan lukeminen oli aikamoista tervanjuontia....mikä ei kuitenkaan tarkoita, että uskaltautuisin kyseenalaistamaan Toivo Pekkasen merkityksen Suomen kirjallisuushistoriassa. Mutta jotenkin kirjoitustyyli on muuttunut niin paljon noista ajoista, että se tuntuu ainakin minusta teennäiseltä. Olen huomannut, että sama tunne saattaa tulla muitakin vanhoja klassikoita lukiessa, vaikka on jotkut kyllä kolahtaneetkin, esim. Ilmari Kiannon Punainen viiva tai Joel Lehtosen Putkinotko.

Pimeyden kaupunki

Otsikolla ei viitata Kotkassa viime viikolla tapahtuneisiin veritekoihin, vaan...

Näin syksyn pimetessä on tuntunut jotenkin erityisen pimeältä ja viikonloppuna tajusin, mistä se johtuu: esimerkiksi kotikadullani ja muilla lähikaduilla ei ole katuvalaistusta, vaikka ollaan sentään kaupungin keskustassa. Tämä ei kyllä haittaa minua ollenkaan, päin vastoin. Säästyy energiaa ja tähdet näkyvät kirkkaammin (milloin näkyvät). Sänkynihän olen asemoinut sikäli mukavasti, että maatessani siinä näen parvekkeen ovilasin läpi taivaan. Eli voisin romanttisesti tuijotella tähtiä nukkumaan mennessäni... mikäli nukkuisin silmälasit päässä. Hehe.

Kotkan valaistuspolitiikan johdosta joudun muuttamaan myös sauvakävelyreittiäni valoisimmille tantereille. Totesin tämän eilen, kun sauvoin pimeässä rannalla. Lähdin sitten pyrkimään valaistulle tieosuudelle sillä seurauksella, että kompuroin pilkkopimeässä jossain epämääräisessä pöpelikössä. Mielessä kävi, että nyt kun joku näkisi, niin saattaisi se ajatella... Tulevaisuudessa minut näkee siis ehkä sauvakävelemässä kauppakeskus pasaatia ympäri =)

Valkmusa

Viime lauantaina aamu koitti syksyisen koleana ja aurinkoisena, joten olisiko parempaa tapaa viettää aikaa kuin lähteä suolle karpaloita etsimään. (eipä taida olla)

Minä ja marjaämpäri suunnattiin siis kohti Valkmusan kansallipuistoa (noin 30 kilometriä Kotkasta).

Ensiksi tilanne näytti vähän huonolta karpaloiden suhteen, mutta alkoihan niitä sitten sitkeän maahan tuijottelun ja suossa rämpimisen tuloksena löytyä. Ensi talvena Kotkassa herkutellaan siis karpalokiisselillä ja kermavaahdolla, mmm. Tässä epäileville todistusaineistoa:

Kolahtiko

Kotkassa on tällä viikolla kristillinen elokuvaviikko. Kristillisyys ei tarkoita sitä, että elokuvat olisivat leimallisesti uskonnollisia, vaan konseptiin kuuluu, että elokuvaa on kommentoimassa seurakunnan edustaja ja joku muu kommentaattori ja sitten voidaan yhdessä keskustella mieltä polttavista kysymyksistä elokuvan innoittamana. Eilen illalla olin katsomassa tällaista spektaakkelia. Elokuva oli Last king of Scotland, joka liittyy Ugandan hirmuhallitsija Idi Aminiin. Tavallaan en välttämättä olisi halunnut jäädä kuuntelemaan jälkijorinaa, mutta seurakunnan edustaja nousi pahaksi onneksi juontamaan keskustelua juuri oman penkkirivini päätyyn, niin en kehdannut livahtaa ulos juuri jumalan maanpäällisen edustajan silmien edestä, vaikka pakana olenkin. Noh, kommentaattori piti oman puheensa, josta en saanut oikein tolkkua (mikä voi tietenkin johtua rajallisista älynlahjoistani) ja sitten juontaja antoi puheenvuoron yleisölle, ja sekunnin ajan ehdin ajatella, että no just, eihän Suomessa kukaan ikinä sano mitään, kun käsiä alkoi nousta salissa kuin sieniä sateella. Että tästä pisteet kotkalaisille.

Itse elokuva oli aika ok, vaikka vähän siitä tuli sellainen olo, että "olipa hirveä hallitsija oli tuo Idi Amin, mutta sehän jo tiedettiinkin". Jotain muuta näkökulmaa olisin siis kaivannut vähän näkyvämmin.

Elokuvateatteriskenestä Kotkassa noin yleensä on todettava, että siinä ei ole paljoa kehumista. Täällä on kaksi elokuvateatteria, mutta ohjelmistoon tulee lähinnä kaikista älyvapaimmat suuren rahan hollywood-elokuvat + ehkä suomalaiset elokuvat. Sitten on kansanopistossa elokuvakerho, jossa esitetään "laatuelokuvia", mutta niihin ei voi ymmärtääkseni ostaa kertalippuja, vaan pitää maksaa kurssimaksu koko kaudesta. Eli dvd-soitin on edelleenkin hankintalistassani, että voisin käydä kotona elokuvissa =)

Kirjastoasiat

Nyt päästiinkin yhden lempipuuhani pariin...nimittäin kirjastossa käyntiin. Ja sehän on täällä yhtä juhlaa. Ensimmäinen hyvä puoli on, että kirjasto on lähellä, melkein työmatkan varrella. Toinen hyvä puoli on, että se on pääkirjasto = seudun kattavimmat valikoimat. Helsingissähän kirjastoon ei kannattanut mennä noin vaan käymään, koska se kirja, minkä halusit lainata, ei kuitenkaan ole juuri omassa lähikirjastossa, vaan se pitää ensin tilata sinne jostain toisesta kirjastosta, mistä pitää kaiken lisäksi vielä maksaa. Kolmas hyvä puoli on, että uusiakin kirjoja saa lainattua heti tuoreeltaan ilman että ensin ilmoittaudut varausjonoon sijalle 134. Joutuuhan täälläkin tietenkin joitain kirjoja jonottamaan, mutta huomattavasti siedettävämmässä mittakaavassa. Neljäs hyvä puoli on, että kirjasto on inhimillisen kokoinen - siellä voi siis hyvin kuljeskella ympäriinsä katselemassa, mitä mielenkiintoista löytyisi.

Eli tässä kirjastossa käynti Kotkassa pähkinänkuoressa: 1) kävellään sisään kirjastoon, 2) jos haluaa lainata jonkun tietyn kirjan, mennään katsomaan onko se hyllyssä. Jos ei ole, niin seuraavalla käyntikerralla se luultavasti on, 3) katsellaan, löytyisikö jotain muuta kiinnostavaa, 4) lainataan kirjat, 5) ulos mennessä voi käydä vielä matkalla lukemassa lehtisalissa lehtiä. Helppoa ja rentoa. Ja todellakin, Kotkassa on aikaa harrastaa sellaistakin, että käy kirjastossa lukemassa lehtiä.

Retkeilyä

Viikonloppuna olin noin 30 kilometrin vaellusretkellä Salpalinjan maisemissa. Ilma oli mitä kaunein ja muutenkin oli mukavaa.


Ja kukas se on siinä tallustellut...

Toinenkin hieno luontoelämys oli, kun aamulla ylös noustuani kuuntelin pöllön huhuilua lammen vastarannalta ja sitten se lensi lammen yli ja jäi huhuilemaan lähipuuhun hetkeksi. Harmi vain, että ei ollut kiikareita matkassa...tarkempi lajimääritys jäi siis tekemättä.

Kirjallisuudesta ja musiikista

Laitoin sivupalstalle noita kirja- ja musiikkijuttuja, kun ajattelin, että voisin kirjoittaa niistä jotain jos sille päälle satun.

Nyt satuin sille päälle:
Olen lukenut Mauri Paasilinnan Rovaniemi-sarjaa, jossa on muistaakseni ilmestynyt tähän mennessä neljä osaa. Rupesin kai lukemaan sitä alun perin siksi, kun tykkään historiasta ja yleensäkin Suomen sota-aikoja käsittelevistä romaaneista. Eikä kai tässä tapauksessa kyseessä voi olla ihan huono sarja, kun olen lukenut kaikki tähän astiset osat. Kyseessä ei varmaankaan ole mikään maailmankirjallisuuden mestariteos, mutta mielestäni mukavaa lukemista...siis sellaista, mitä on mukava lukea, kun haluaa ottaa rennosti. Romaanisarja käsittelee sota-ajan vaiheita pääasiassa Rovaniemen ympäristössä. Tähän mennessä päähenkilöille on tapahtunut mm. sotavankeus Venäjällä, avioliitto, avioton lapsi, on vehdattu saksalaissotilaiden kanssa ja harjoitettu salakuljetusbisnestä etc. Kirjoissa on kyllä ärsyttäneet sellaiset päälle liimatun tuntuiset ja teennäiset historian ja erityisesti sosiaalihistorian oppitunnit tyyliin "hän otti käteensä suositun Kotiliesi-lehden".

Kiitos elämästä osa 2

Kaikkien viime päivinä tehtyjen automatkojen jälkeen olen edelleen hengissä...Ilmakehästä en tiedä =) (shame on me)

Eilen olin perinteisellä sauvakävelylenkilläni. Oli sellainen karun kaunis syysilta. Aurinko painumassa mailleen, tuuli kohtalaisesti, meren aallot loiskuivat rantakiviin, lehdet putoilivat puista...ajattelin, mikä ihana paikka asua tämä Kotka. Samalla harmitti, että ensi kesään on niin pitkä matka. Tänä kesänä jäi paljon sellaisia kesäasioita tekemättä, joita olisin halunnut tehdä. Onneksi taidan olla täällä vielä ensi kesänäkin.

Kiitos elämästä

Eilinen ajomatka Vantaalta Kotkaan pääsee kirkkaaasti "kauheimmat matkat top viisi" -listalleni. Puolet matkasta satoi kaatamalla vettä, eteen ei nähnyt paitsi sen että tien pinta on yhtä suurta lätäkköä. Kolme kertaa tunsin, kun renkaat ei ottaneet enää tiehen kiinni ja kauhuissani puristin rattia rystyset valkeina. Harkitsin pysähtymistä kahville pahimman sateen ajaksi, mutta tekeekö tosimiehet ja -naiset niin. Tänään pitäisi suoriutua Kotkasta Joensuuhun. Millainenkohan rekkaralli siitäkin tulee. Taustatietoa: Vaalimaalla 28 km rekkajono, Nuijamaalla 18 km, ja Imatran rajanylityspaikalla 12 km. Kiitos Venäjän kansantalouden kasvun =)

Merkittävä uutinen: eilen sain kutsun kahville kotkalaisen yksityishenkilön luo. Ensimmäinen työn ulkopuolella hankittu ihmiskontakti Kotkassa! Jos ei siis lasketa naapurin mummoja.

Syyskuu on touhua täynnä

Tämä kuukausi on melkoista haipakkaa sekä töiden puolesta että muutenkin…neljä viikonloppua putkeen erinäisissä reissuissa. Lisäksi olen aloittanut Kotkaan integroitumisen yrittämisen hankkimalla harrastuksia, joihin kuuluu paikallinen kuoro sekä pilates. Molemmat oikein mukavia, tervehenkisiä ja hyödyllisiä harrastuksia. Muita vähemmän sosiaalisia aspekteja omaavia harrastuksia ovat sauvakävely ja uinti. Uimahallissa on aina paljon venäläisiä. Sauvakävely tapahtuu ylellisesti merenrantamaisemissa.

Viime viikon torstaina ehdin olla Helsingissä tunnin, kun iski jo koti-ikävä Kotkaan. Tuohon tuntiin Helsingissä kuului autossa istumista ruuhkassa, matkustamista täpötäydessä ratikassa ja kävelyä ihmisiä vilisevässä keskustassa. Kotkassa ei ole mitään näistä. Jos tulee ihmisiä ikävä, voi mennä Prismaan, koska se on havaintojeni mukaan Kotkan ihmisrunsain paikka.

Miksi blogi?

Syitä:
Muutin reilut kolme kuukautta sitten ummikkona Helsingistä suomalaiseen pikkukaupunkiin. Ajattelin, että tämä voisi olla mukava tapa tallentaa sopeutumisprosessin muistot ja pitää yhteyttä muualla asuviin sidosryhmiin.
Mitä sisältää:
Havaintojani em. kaupungista ynnä muuta sekalaista elämääni kuuluvaa